Lepopäivä on suhteellinen käsite, tänään sateessa (yllättikö ketään, no ei) kävellen Kiilopäälle ja sen huputus. Vanharouva joutui jäämään Hermanniin odottamaan, mutta Nuoriherra pääsi mukaan. Onneksi lähinnä tihkusadetta, tuuli yltyi kun kiivettiin huipulle ja tuuli oikeastaan koko matkan takaisin. Huippu oli pilvessä, että ihan parhaita maisemakuvia ei nyt tullut, mutta kaunista joka tapauksessa.
Sykekurva siksi, että minusta on a) hauska että kiipeäminen Kiilopään huipulle näkyy noin selvästi ja b) olen iloinen siitä ettei kiivetessäkään syke noussut kun juuri ja juuri yli 140 vaikka keskivauhti pysyi 4,7km/h kokonaismatkalla sisältäen erinäisiä pieniä pysähdyksiä.
Tuolla se on, Kiilopää. Menomatkalla tämä kuva otettu. Tätä reittiä on hiihdetty kymmeniä kertoja, mutta ei vielä kesällä koettu. Kiilopään olen kerran aiemmin kesällä huiputtanut koko perheen kera, tuolloin tosikoisen kanssa kävellen Saariselältä Ahopäiden yli.
Ahaa vielä niin kaukana.
Vesi oli niin puhdasta, jälkimmäisessä kuvassa lähes metrin syvä kuitenkin. Niin kaunista.
Kaikkea söpöä löytyi, mikähän tämäkin on?
Jaksaa, jaksaa...
Tuolta me tultiin.
Mutta ei vielä perillä.
Huippu.
Maksi oli meistä ainoana huipulla😊
Tämmöiset maisemat huipulta kun oltiin ihan pilvessä 🤪
Maksi teki työtä käskettyä.
Tulikohan nyt kaikille selväksi, ettei tuonne ole asiaa.
Teki mieli mennä katsomaan oliko siellä oikeasti Rotikka🤣
Vikalla pätkällä oli kaikenlaista tilataidetta.
Kiva päivä, huomenna on lonkan koukistajat ja pakarat kipeät😅
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti